Oivalluksia ja odotuksia
Ei unohdu koskaan. Tällaisella työnimellä käynnistyi tietokirjaprojektini henkirikosuhrien omaisten kokemuksista ja asemasta. Olin kypsytellyt aihetta pitkään, mutta kolmisen vuotta sitten aloin tosissani uskoa aiheeni kantavuuteen. Otin yhteyttä Huomaan, jossa ideaani ei tyrmätty. Niinpä keskustelujen tuloksena solmimme alun yhteistyölle. Se tuntui hyvältä ja kannustavalta. Enää en ollut aiheeni kanssa yksin. Alkaessani syvähaastatella henkirikoksessa omaisensa menettäneitä ihmisiä, jännitin, ja paljon. Jännitin, osaisinko kohdata traumaattisen kokemuksen läpikäyneen ihmisen oikealla tavalla läsnä ollen. Osaisinko samalla pitäytyä ammattihaastattelijana, tarttua tärkeisiin yksityiskohtiin ja esittää tarkentavia kysymyksiä? Osaisinko vakuuttaa olevani luottamuksen arvoinen? Osaisinko tarjota tilaa ja mahdollisuuden vaieta kipeimmistä asioista? Pohdin monenlaisia. Vastauksia ei etukäteen ollut. Piti epävarmana vain mennä, kohdata ja kuunnella. Järkyttävän, koko elämän mullistavan ta