Oivalluksia ja odotuksia

Ei unohdu koskaan. Tällaisella työnimellä käynnistyi tietokirjaprojektini henkirikosuhrien omaisten kokemuksista ja asemasta. Olin kypsytellyt aihetta pitkään, mutta kolmisen vuotta sitten aloin tosissani uskoa aiheeni kantavuuteen. Otin yhteyttä Huomaan, jossa ideaani ei tyrmätty. Niinpä keskustelujen tuloksena solmimme alun yhteistyölle. Se tuntui hyvältä ja kannustavalta. Enää en ollut aiheeni kanssa yksin.

Alkaessani syvähaastatella henkirikoksessa omaisensa menettäneitä ihmisiä, jännitin, ja paljon. Jännitin, osaisinko kohdata traumaattisen kokemuksen läpikäyneen ihmisen oikealla tavalla läsnä ollen. Osaisinko samalla pitäytyä ammattihaastattelijana, tarttua tärkeisiin yksityiskohtiin ja esittää tarkentavia kysymyksiä? Osaisinko vakuuttaa olevani luottamuksen arvoinen? Osaisinko tarjota tilaa ja mahdollisuuden vaieta kipeimmistä asioista? Pohdin monenlaisia. Vastauksia ei etukäteen ollut. Piti epävarmana vain mennä, kohdata ja kuunnella.

Järkyttävän, koko elämän mullistavan tapahtuman kokenutta ihmistä ei mielestäni pidäkään kohdata itsevarmalla, kaiken tietävällä asenteella. On parempi kuunnella herkin korvin, avoimin mielin. Opin haastatteluista valtavasti. Opin itse aiheesta, mutta tein myös oivalluksia elämästä ja ihmisenä olemisesta. Mikään ei ole mustaa tai valkoista. Henkirikoksilla, niiden syillä ja seurauksilla on tuhansia vivahteita. Tapahtumiin voi liittyä outoja yhteensattumia tai käsittämättömän huonoa tuuria. Elämä on epäoikeudenmukaista. Se koettelee toisia rankasti, toisia vielä rankemmin. Mutta sittenkin ihmisellä on kyky sopeutua ja jatkaa eteenpäin.

Toisinaan haastattelutilanteessa musta huumori, vitsailu ja nauru pääsivät valloilleen. Alussa koin sen vääräksi, jopa mauttomaksi, ja tunsin nauraessani itseni epäasialliseksi. Pian oivalsin, mikä parantava voima ja yhdistävä tekijä huumori voikaan olla. Nauru on sallittua, jopa suotavaa!

Ikävä kyllä, olen joutunut alttiiksi myös negatiivisille sävyille. Ne eivät suinkaan ole huokuneet uhrien omaisista. Nimittäin joka ikistä omaista, jonka kanssa olen tekemisissä ollut, pidän sitkeänä ja kaikesta tapahtuneesta huolimatta myönteisyyteen kykenevänä. Kielteisyys heijastelee yhteiskunnastamme ja ajastamme. Henkirikoksen uhrien omaiset ovat jääneet liian yksin. Heiltä on vaadittu ja vaaditaan liikaa voimia avun ja tarvitsemansa tiedon hakemiseen. Oikeuslaitos ei aina jaa oikeutta, vaan vääryyttä.

Voisiko jokunen epäkohta korjaantua? Niin on uskottava, ja siksi odotan omaisten asian ja heidän omakohtaisten tarinoidensa saavan ansaitsemansa huomion. Kustantamo on nyt näyttänyt käsikirjoitukselleni vihreää valoa. Asiassa edetään hyvässä hengessä, ja uskallan olla luottavaisin mielin, vaikka päivämääriä ei ole lyöty lukkoon. Kun julkistaminen koittaa, toivon tietokirjani herättävän asiallista keskustelua ja rakentavaa pohdintaa omaisten aseman parantamisesta.


Elina Välimäki
Freelancer-toimittaja ja kirjoittaja

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voimaannuttava vertaistuki lapselle

Miksi vanhempi surmaa lapsensa?

Lapsemme poistui tähtiin, mutta silti hän on keskuudessamme